Yksiökaavoituksella ilmastonmuutosta vastaan
Suomessa muuttovirta suuntautuu vahvasti tiettyihin kasvukeskuksiin, joista ylivoimainen ykkönen on ollut jo vuosia pääkaupunkiseutu. Muuttovirtaa ovat selittäneet työn muuttuminen ja työpaikkojen siirtyminen sekä opiskelu.
Varsinkin opiskelijat ovat valtava resurssi kaupunkikeskuksille. Hyvät elinolosuhteet ja paikkakunnalta löytyvät työmahdollisuudet luovat edellytyksiä jäädä opiskelupaikkakunnalle veronmaksajaksi.
Suomalaisista kotitalouksista noin 40 % on sinkkutalouksia (Savon Sanomat). Kun elämä on siirtynyt yhä enemmän seinien ulkopuolelle, on kodista tullut korostetummin arjen perusrutiinien näyttämö. Siellä herätään uuteen päivään, mahdollisesti nautitaan ruoasta ja nukutaan yöunet. Kaikki muu voi tapahtua kodin ulkopuolella – ystävät, harrastukset,viihde – pääosa siitä elämästä, jota ei arkirutiiniksi lasketa. Täten asumiseen vaadittavat neliömäärät ovat pudonneet. Yksinasuvilla ei ole enää tarvetta suurelle lukaalille, sillä pienempääkin kotia pidetään riittävänä. Asuntojen keskikoko onkin painunut hyvin nopeasti alaspäin viime vuosina, noin neliön vuodessa, joskin nyt lasku on pysähtynyt.
Kaupungit ovat perinteisesti olleet nihkeitä kaavoittamaan yksiöitä, ja kaavoilla onkin ohjattu rakentamaan enemmän suuria perheasuntoja kuin mille on ollut kysyntää. Tämä vanhanaikainen ajattelu on tullut tiensä päähän, eikä vastaa enää nykypäivän haasteisiin. 2000-luvulla on vuositasolla tuotettu alle 20 % yksiöitä, kun taas kolmioiden ja neliöiden osuus tuotannosta on ollut 30 ja 40 prosentin välillä (RT Suhdannekatsaus). Tämä on luonut mahdollisuuden joustaville kaupungeille, jotka haluavat turvata tulevaisuutensa.
Osa Suomen kaupungeista on siis herännyt tilanteeseen. Esimerkiksi Oulussa lähes 55 % kerrostaloasuntojen tuotannosta oli yksiöitä vuonna 2017. Vantaa, ja Turku seuraavat noin 50 % kieppeillä. Helsingissä vastaava luku oli vaivaiset 30 %. Suunta on Helsingissäkin oikea, vauhti vain liian hidas. Pääkaupunkiseudulla vetovastuu asuntorakentamisessa on tällä hetkellä Espoolla ja Vantaalla ja on myös merkille pantavaa, että 19 % alueen työssäkävijöistä tulee jo nyt ydinkaupunkialueen ulkopuolelta, joten tilausta tiiviimmälle kaupunkiasumiselle on totisesti olemassa.
Nyt vapaarahoitteisten asuntotuotantojen aloitusten trendi näyttää loivaa laskua: vapaa-rahoitteisten kerrostaloasuntojen aloitusten oletetaan tippuvan noin 24 000 asunnosta noin 19 000 asuntoon vuonna 2019. Jos yksiöiden aloitusten määrä tippuu samassa suhteessa, tarjonta ja kysyntä eivät kohtaa ja tämä kohottaa automaattisesti pienten asuntojen hintoja. Tästä nauttivat eniten asuntosijoittajat ja vuokranantajat, sillä puutteellinen tarjonta nostaa vuokratasoa.
Jos yksiötarpeeseen reagoidaan nopeiten ympäristökunnissa ja pienet asunnot kaavoitetaan kauemmas työpaikoista, kaupungistuminen hyytyy. Yksinasuvat muuttavat joustavampiin ympäristökuntiin, josta löytävät tarvitsemansa asunnon järkevään hintaan. Tämä on haaste ympäristölle ja kaupunkikeskuksen kehittymiselle: liikennettä ja päästöjä on vaikea hillitä, jos työssä käydään pidemmän matkan takaa. Ministeriötasolla mietitään fossiilivapaata liikennettä vuodeksi 2045. Se on mahdollista, jos välimatkoja saadaan pudotettua tiiviillä kaupunkirakentamisella.
Harva asutus ei ole tehokasta maallemme eikä hyödyllistä ympäristölle. Poliittisestikin sen voi perustella vain menneeseen juuttuneella ideologialla. Samalla palveluiden tuottamisesta tulee haastavampaa, kun verot maksetaan eri kuntaan kuin missä tehdään työtä. Silti suurin kärsijä ei ole kaupunki, joka ei kaavoittanut, vaan asuntoa tarvitseva ihminen. Kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa, hinnat kohoavat ja työmatkat ovat tarpeettoman pitkiä.
Kaavoituksen on otettava entistä paremmin huomioon siihen kohdistuvat monimuotoiset erityistarpeet. Osa kaupungeista on ilahduttavalla tavalla tämän jo huomannutkin. Lähestymistapa on perusteltu, koska kaavoittavan tahon on ensisijaisesti palveltava asukkaitaan, nykyisiä ja tulevia. Ihmisten ja markkinoiden lisäksi yksiöiden lisääntyvä kaavoittaminen palvelee luontoa, sillä tiiviimpi kaupunkirakenne vähentää monin eri tavoin ilmastoa lämmittävää kuormitusta. Oikea tarjonta parantaa asukkaiden elämänlaatua, ottaa ympäristön huomioon ja mahdollistaa kaupungin elinvoimaisuuden.
Juha Metsälä